Rainy day lament, except without the lament.

Tänään New Yorkissa sataa. Ja kun sanon että sataa, sataa ihan tosissaan. Tuulee ja sataa ja on kylmää ja vähän hämärää ja takuulla kastuu jos ei juokse piiloon sisälle tai oo varustautunut sellasella sateenvarjolla, joka ei käänny ympäri jokasesta tuulenpuuskasta. Kävin hakemassa Meze Grillistä lounasta, joka on ilmeisesti ihan vastikään avannu ovensa 55th streetille, ja vaikka sinne on vain ehkä kahenkymmenen minuutin matka ja jopa muistin sateenvarjon (vaikkakin kääntyilevän), kastuin aika huolellisesti.

Täällä on muuten hassua ja toisaalta ihanaa se, että vaikka täällä matka kestäis kävellen puoli tuntia, mikä olis Oulussa jo melkein nihkeän rajoilla, onki täällä oikeestaan enempi hauskaa eikä ees välttämättä huomaa että meni puolituntia kävellessä. Tai niinko eilen, ehkä tunnin matka Macy'sille kävellen enkä ees huomannu, ihmekö tuo jos väsytti illalla ko kävelin molempiin suuntiin. Mutta täällä on niin paljon kaikkea tarkkailtavaa, ettei ehi kyllästyä matkalla. Tai sitten se vaan johtuu siitä ko on uuessa paikassa. Siitä huolimatta, se on valtavan kivaa ja toivon ettei se mee ohi.

Mutta mennäänpä vähän taaksepäin. Kävin tosiaan Macy'silla eilen. Voi valtava minkä kokoinen laitos. Yheksän kerrosta, Yheksän, ja sen lisäksi kellarikerros. Jo kuutoskerroksessa alko naurattaa että ei kai täällä kertakaikkiaan Voi olla enää kovin montaa kerrosta. Oli niin paljon kaikkea etten jaksanu ees yrittää löytää mitään, kävelin vaan kerroksesta toiseen. Ja mun harmikseni siellä ei ollu ruokaosastoa, olis ollu hauska käyä jossaki ihan tavallisessa amerikkalaisessa supermarketissa. Tosin, niitä taitaa olla vaan Manhattanin ulkopuolella. Paluumatkalla kävin hakemassa Starbucksista jugurttia ja eksyin hassuun raitapaitakauppaan, jossa ei kuitenkaan oikein ollu mitään.

Toisekseen, hain tänään tosiaan Meze Grillistä, uudesta pikaruokapaikasta, lounasta. Se oli yleisestiottaen melko viksu paikka ja henkilökunta oli kovin mukavaa porukkaa. Niillä tilaus hoidetaan niin, että ite kootaan oma annos aineksista, jotka on laareissa tiskin takana. Otin kanaa salaattipedillä ja päälle tomaattia, fetaa ja oliiveja ja hummus-lime-kastikkeen. Oli melko mausteista ja hyvää sinänsä, ei kuitenkaan ihan niin hyvää mitä ootin. Ja kasviksia olis saanu olla minusta vähän enempi verrattuna lihamäärään.

Hmm, miksiköhän en kuvannu näistä mitään. No, ottakaa lohutukseksi Times Square - tosin, kuva valehtelee, ei Times Squarella oo tollasta määrää kaikkea. Siellä on vielä paljon, paljon enemmän.

The untold story of the story already told

So, what am I up to these days?

Well, I flew to New York.

Tosin, sen te kaikki jo varmaan suunnilleen tiesitteki. Mutta jos joku Ei vielä tiennyt, niin joo, tulin tänne tasan viikko sitten, asustelen äidin ystävän luona Manhattanilla Upper West Sidella ja vastineeksi ruoasta ja nukkumapaikasta ja kaikesta muusta auttelen kotitöissä ja siivoilen ja muuta sellasta kodinhoitajan hommaa. Paluulippu on 17. joulukuuta. Ite asiassa tuo kuva tuossa ylhäällä on näkymä mun ikkunastani, asutaan 15. kerroksessa. And so far, I'm delirious. Ette usko minkälainen tämä eka viikko on ollut. Summaa hyvin jos sanon että Ranskassa en ikimaailmassa olis tuntenut oloani näin kotosaksi tai innostuneeksi vaikka olisin jääny sinne maailman loppuun asti. Haha, go figure. Mutta niin se vain on.

On valtavan ihana huomata, että täällä kaikki tosiaan on niin kuin kaikki leffat ja telkkarisarjat antaa ymmärtää. Täällä tosiaan on keltasia takseja ihan jokapaikassa kokoajan, ovissa tosiaan on nupit, hot dogeja todella myydään kadunvarsilla vähän melkein joka kulmassa, puhelinvastaajasta todella kuulee viestin samalla kun se jätetään siihen. Times Square tosiaan on täynnä neonvaloja ja isoja ruutuja joissa välkkyy mainokset ja mitä ikinä saattaa kuvitella ja Central Parkissa tosiaan kulkee hevoskärryjä, ite asiassa se ei oo millään tavalla jokapäiväsestä poikkeavaa. Välillä ajaa ohi niin pitkiä limusineja, että ne täytyy kuvata kahteen eri kuvaan kun yhteen ei mahdu, ja matkalla kauppaan saattaa vahingossa joutua keskelle tunnetun telkkarisarjan kuvauksia. Jotkut kaupat on tosissaankin auki 24/7 ja jotkut talot tosissaan on niin korkeita, että niskansa melkein niksauttaa jos yrittää nähä miten korkeita. Ja siltikään ei kyllästy eikä oo pettynyt, vaan hullun innoissaan ja ilahtunu aina ko hoksaa jonkun uuden asian, joka pitää paikkansa.


En edes tiedä, mitä pitäisi kertoa. Kysykää, niin kerron. Central Parkiin on noin 10 minuutin matka, Whole Foodsiin ehkä vartin. Kyllä, täällä on kaasuhella ja voin ylpeänä kertoa että osaan käyttää sitä. Aika on seittämän tuntia jälessä, mutta kyllä tämä jetlag tästä on jo tasottumassa. Ei, vielä ei ole syksy, mutta ihan ihan kohta on. Eilen käytiin jonkun taidenäyttelyn avajaisissa johon meille tuli postissa kutsu. Se oli mielenkiintonen näyttely ja mukava kattoa, se keskitty paperinleikkaustaiteeseen. Tänään taas oli ultimate quest: löytää hot dog stand, joka myy paahettuja kastanjoita. Näin sellasen joku päivä sitten, mutta kuka enää muistaa missä se oli. En löytänyt, pahus. Etsinnät jatkuvat mitä pikimmiten. Sen sijaan kaikissa, joka ikisessä, myytiin isoja lämpimiä pretzeleitä.

Stay tuned! More adventures next time! Which, hopefully, will be soon.


Ps. Sanna, mulla on ilo ilmottaa, nyt kun lopulta tosiaan oon täällä ja tarkkaillut tilannetta, että se tämä eräs ystäväsi on kyllä totaalisen väärässä Nykin suhteen. Ei ole sieluton ja kolkko, sinnepäinkään.

Return to sender

Hyvät rakkaat ne kaksi lukijaani jotka eivät ole päätyneet siihen, että olen varmastikin joutunut onnettomuuteen, menettänyt kaiken järkeni ja joutunut hullujenhuoneelle, hypännyt ranskalaisen huoneeni ikkunasta keskelle turistilaumaa tai ihan muuten vain kuollut ja kuopattu ja siten hylännyt koko blogini, olen elossa! En tosin enää yhtään siellä mitä edellisen merkinnän perusteella luulisi. Niin, en ole enää pienen ranskalaisen hotelli-ravintolan keittiössä pienessä kylässä nimeltä Fuissé. Kokemusta rikkaampana, itseluottamusta köyhempänä, päätin kaikkien odotuksia, jopa omiani, jättää La Vigne Blanchen taakseni melko pian sinne tuloni jälkeen ja palata kotiin. Huolimatta siitä, että sen piti olla juuri sitä mitä halusin, juuri se onnenpotku mitä tarvitsin, juuri se paikka missä mun pitäisi olla. Ei se ollut.

Missä sitten olen luurannut koko tämän ajan? No, se jälkeen kun olin lähtenyt Fuissésta, viettänyt yhden hyvin vähäunisen ja kylmän yön Charles de Gaullen lattialla odotellen lentoni lähtöä seuraavana aamuna ja raahannut typeränpainavat matkalaukkuni puolen maailman läpi Helsinkiin, mut kiidätettiin ystävän ja kissan voimin saman tien yhteen parhaista hermoparantoloista jonka tiedän: Turkuun Vilinan ja Kanslerin luokse. Olin siellä melkein kuukauden, jonka aikana muun muassa opin syömään karkkia ja puuroa, tekemään gnoccheja, heräämään ihmisten aikoihin, pitämään lukemisesta yhtä enemmän ja monta monta muuta asiaa. Kaiken kaikkiaan voin tuskin koskaan tarpeeksi kiittää Vilinaa moisesta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Toivottavasti voin joskus tehdä yhtä suuren palveluksen joskus takaisin.

Sen jälkeen palasinkin taas kotiin, josta tuli eilen kuluneeksi kolme viikkoa. Täällä tulin nakitetuksi jäätelökioskille töihin ja vietin siellä muutaman viikon, jonka lomassa oon parhaani mukaan yrittänyt nähdä ystäviä nyt, kun suurin osa vielä on kutakuinkin samassa kaupungissa, ja miettiä uutta suunnitelmaa. Jotakin väliaikaista ainakin on jo suunnitteilla ja uusi matka uuteen kaupunkiin, josta oon unelmoinut jo iät ja ajat, mutta siitä vielä hys nyt kun se ei ole vielä ihan satavarmaa. Toisekseen, en tiedä oonko liikkumassa liian nopeasti paikasta toiseen. Miksi minulla on niin hirveä kiire.

Vóila, siinä muutaman kuukauden tarina tiivistettynä. En missään välissä varsinaisesti suunnitellut hylkääväni armasta ruokablogiani. En vaan tullut kirjoittaneeksi. Anteeksi kaikille, jotka tuntevat tulleensa jätetyksi uutisitta.

Ainiin, en osaa sanoa mitä tekemistä hernekuvalla on kaiken tämän kanssa. Se on vain yksi lemppareistani niistä vähäisistä kuvista joita oon ottanut tänä kesänä.

Kertokaahan, mitä teidän elämäänne kuuluu?

Passing by or the place that hardly felt like home anyway

Olen yhä Ranskassa, olen yhä elossa mutta täytynee sanua etten voi yhtä hyvin kuin viimeksi kirjoittaessani. Vaikka toisaalta jopa paljon paremmin kuin viimeksi kirjottaessani. Katsokaas kun jo pitkän aikaa minuun on suhtauduttu täällä hieman nihkeästi ja tylysti. Kukaan ei paljoa enää jaksa hymyillä au pairille tai suoda montaakaan ystävällistä sanaa, kehua tai kiitosta. Mutta ihmekös tuo, kun tämän viikon maanantaina kävi ilmi, etten lainkaan oo sitä mitä oli perheeseen toivottu saapuvan, en työtavoiltani, en kasvatukseltani, ja ennenkaikkea, en edes luonteeltani. Siispä olivat päättäneet että lähettävät minut kotiin kuun lopussa sen kummempia miettimättä. Seuraavana päivänä kuitenkin sattui jotakin odottamatonta: löysinkin uuden työn Keski-Ranskasta. Ravintolasta.

Aloitan hotelli La Vigne Blanchen ravintolassa kitchen assistantina pienessä kylässä lähellä Macônia ensiviikon keskiviikkona. Ne tietää etten osaa ranskaa kunnolla, ne tietää ettei mulla oo kokemusta ravintoloista. Ne antaa mulle katon pääni päälle ja ruokaa ja rahaa ja koulutusta, kunhan vain olen motivoitunut, ahkera ja teen työni kunnolla.

Melkein tuntuu niinko joku järjestelis näitä juttuja.

Living a story

Olen elossa, olen Ranskassa ja voin oikein hyvin. Pääsin perille ilman suurempia ongelmia ja yritän kotiutua parhaani mukaan kaikenaikaa. Sitä valtavasti vauhdittaa se, että perhe on valtavan mukava ollut ainakin tähän asti, erityisesti perheen äiti Christina, joka auttaa kaikessa ja ennen kaikkea haluaa olla varma että mulla on hyvä olla. Lapset uskon voittaneeni puolelleni myös, sillä viimeksi tänään sain toimia hevosena ja kiikuttaa puistossa sekä toimia piilottajana hurjan takaa-ajotappelun keskellä. On melkein vaikea mieltää missä olen - en ainakaan kotona, se on varmaa, mutta ettäkö täällä, Etelä-Ranskassa, palmujen ja viiniviljemien keskellä, ranskalaisessa perheessä jonka talossa mulla on oma huone. Huh, vaikea uskoa. Niinko kirjassa eläis, ikkunaluukkuja myöten.

Laventelia kasvaa täällä melkein jokapuolella ja takapihalla on pieni sitruuna- ja verigreippipuu. Ja voi, ette edes usko mikä seikkailu oli mennä ranskalaiseen ruokakauppaan tänään! Hyvänen aika, olisin voinut viettää siellä tunteja eikä se edes ollut kovin suuri kauppa. Taidan jonakin päivänä mennä siihen hyper marché:n  käymään jonka ohi ajettiin tänään ja viettää siellä koko iltapäivän. Vaan voitteko uskoa, kookosjugurttia. Ja olivat vieläpä ihmeissään ko sanoin ettei meillä Suomessa oo.

Päivänä sen jälkeen ko saavuin tänne ajettiin tällasen maiseman ohi ja kysyin että mitä kasveja nuo on. "Ai nuo, tuohan on viiniviljelmä. Valkoviiniä varten, uskoisin", mulle vastattiin ja huh, en ollu uskoa korviani! Enkä olis uskonutkaan jos en olis täällä. Viiniviljemiä on täällä paljon ja ne on valtavan kokoisia.

Kuvassa katu tässä ihan lähellä, ehkä muutaman korttelin päässä ranskalaisesta kodistani. Ilmeisesti muuten pitävät sinisestä täällä, on paljon sinisiä ovia ja portteja. Kävin eilen pienellä kävelyllä ittekseni enkä eksynyt vaan löysin puistoon ja takaisin. Valtavan omituisia kasveja ja ötököitä täällä, hyvänen aika. Melkein pelotti kävellä puistossa ko joku sellanen omituinen öttö meni ympäriinsä laventelipuskassa ja sitte jossaki oli ihan ampiaispesännäkösiä käpyjä tai jotakin ja myöhemmin kukkivassa puussa oli niin paljon mehiläisiä, että kuului hullu surina alas kadulle asti. Myös linnut ankkalammella oli melko outoja, eivät sorsia mutta eivät hanhiakaan. Ja täällä myös lentelee tietynlaisia hassuja lintuja ympäriinsä enkä tiedä mitä ne on, mutta ne pitää mielenkiintoista ääntä. Ja eilen yksi meni ympyrää auton katolla jota ikkunasta katsoi kissa silmä tarkkana. Se oli valtavan hassun näköstä. 

Seuraavassa kuvassa vain joku tyypillinen talo ehkä muutaman korttelin päästä myöskin vähän eri suunnalta. Tai en oikeastaan kyllä muista, olin tuossa välissä vähän poissa kartalta jota ei kyllä ollut edes mukana. Mutten eksynyt!

Aa ja aivan - keittiö on täällä suuri ja jännittävä kaasuliesineen, mutten ole vielä ehtinyt kokeilemaan mitään sen kummempaa ruokaa laittaa kuin voileipiä lapsille ja kahvia keittimellä. Ehkäpä pian! Siitä ehkäpä raporttia myöhemmin.  

Kaikki on siis melko hyvin nyt. Tosin älkää luulkokaan että olisin teidät kaikki täällä ollessani unohtanut niinkuin siitä niin olitte varmoja - vaikka täällä onkin kaikki periaatteessa hyvin ja perhe valtavan ystävällinen, ikävöin teitä kaikkia siellä kotona vähän väliä valtavasti. Erityisesti tänään ennen reissua ruokakauppaan. Yleisesti ottaen en oikeastaan kaipaa erityisemmin takaisin Suomeen, haluaisin vain lennättää teidät kaikki tänne. Sen lisäksi messenger ei millään suostu toimimaan koneellani, ei ole toiminut koko tänä aikana sen jälkeen ko saavuin vaikka Pariisissa vielä toimi. En ymmärrä miksi - olen kokeillut kaikkea, mutta mikään ei tunnu auttavan.

Ranska meinaa jo vähän tarttua pikkuhiljaa, meinaan unohdella englannin sanoja välillä. Tosin silti suuri osa siitä mitä mulle sanotaan menee melko hyvin ohi ja kysyn paljon toistamaan. Erityisesti Olivier, perheen 8-vuotias poika, puhuu hyvin epäselvästi eikä artikuloi lainkaan kuten 5-vuotias sisarensa Tara.

Siinä kai tärkeimmät. Jotta pysyisitte vähän mukana ja että itekki pysyisin. Huomenna on vapaata suurimman osan päivää, ah. Jos on lämmintä, sunnuntait vietetään kuulemma uima-altaassa kesäisin. Ainiin, en ole vielä polttanut itteäni ihan täysin, pelkästään niskan ja nenän ja senkin vahingossa. Mutta nyt onkin toki vasta viides päivä.

Stay tuned! Send letters!

"My only friend is t the end of the world, the girl is just like me and that's the reason I never call her."

Noni. Ei koskaan tullut tukkapostausta eikä bulgurisalaattia. Mutta lähtö sen sijaan. En millään ymmärrä että oon lähössä ja se yksinään jo pelottaa mua ihan kauheasti. Mutta ei se mitään. Kuva on kurja, mutta muokattu meni piiloon macin syövereihin. Pitäisi jo nukkua, mutta en varmaan nuku muutenkaan. Mitähän jää kotiin.

Ensikerran kun kirjotan oon jo Ranskassa. Ellen syöksy lentokoneen mukana jonnekkin. Hihi.

Toivottakaa onnea,

seikkaileva kokkinn Maaret

Happy (late) 1st anniversary or the wooing bread roll

So I'm almost ten days late wishing my blog happy first birthday. Which was, as all of you who can count and/or found their ways to the calender page know already, the 4th of this month. (Although actually, I'm not sure I even have a calender page. Does blogspot have a calender page?) I kind of thought I should make an anniversary post as all the cool kids are doing with their blogs, but then rocks fell and everybody died. I MEAN I got kidnapped. I MEAN I ran away. I MEAN-- oh this is getting us nowhere. The Real reason for the outrageous delay of this post is as follows.

I was confusingly and surprisingly well aware of the date, I didn't forget. What is more, I had pictures to show you, I had things to tell and stuff to rant about. There was just this thing called the visit of a Very important and dear friend (who just might be called Vilina, please don't chase her to Argentina because of kidnapping me) over the holidays of May Day, which led to visiting the very important and dear friend who maybe lives in Turku spontaneously and kidnappingly and ran away-y just on the evening of the 4th when I had planned to do the post. Then the next day I was going to make the post, but a certain mr. computer refused to play nicely with my camera and so I decided to drop it and try again later at home. And, well, I returned last Monday.

And what comes to the trip itself, I must say that "the Official Royal Cat Amuser and Petter is super pleased by the trip and misses her kidnapper very much" doesn't really even begin to describe it. Or, well, does begin. But is daunted well before halfway.

That's the story, then. In fact I think it's rather exciting and much more romantic to have a story to tell as an excuse for being late than just be on time every time. And that's it for today, I guess. Tune in later this week (hopefully), there's going to be a word or two about a very nice bulgur and dried cranberry salad plus a picture of this very short and not-anymore-that-new hair of mine if you'd happens have any interest towards it. Or hadn't seen it just yet.